Onnistuneita perhosten siirtoistutuksia Kemijoella

Rovaniemen Oikaraisen kylän Sierilästä viisitoista vuotta sitten löydetyn apilakirjokääriäisen kanta on toistaiseksi onnistuttu pelastamaan elinpaikkojen kunnostuksilla ja perhosen siirtoistutuksilla.

Jos Sierilän perhosesiintymän kohdalla ei olisi tehty mitään, laji olisi jo hävinnyt Suomesta, sanoo professori Juhani Itämies Oulun yliopistosta.

Uhanalaisen apilakirjokääriäisen Sierilän esiintymä löytyi sattumalta 1990-luvun lopulla, kun asiantuntijat olivat julistamassa lajia jo hävinneeksi. Nyt lajia tavataan Sierilän pääesiintymän lisäksi Kainuun siirtoistutusalueilla. Pääsyynä kannan vähenemiseen Itämies pitää luonnon evoluutiota.

– Olen realisti ja myönnän että kynsin hampain emme voi pitää kiinni kaikista lajeista. Vaikka tavoittelemme lajien säilymistä, ympäristön, ilmaston ja maankäytön muutokset muuttavat lajistoja. Siinä, miten kauan lajin pelastamista yritetään, pitäisi ottaa järki käteen, koska apilakirjokääriäisen populaatio olisi kuitenkin tuhoutunut ilman tehtyjä toimenpiteitä, muistuttaa Itämies.

Apilakirjokääriäinen on ollut perhosten ja Maailman luonnonsäätiön suojelutoimikuntien kohteena jo ennen Sierilässä tapahtunutta lajilöydöstä. Perhostutkijat totesivat, että 1980-luvulla pohjoiselle tyypillisen lajin esiintymät vähenivät jyrkästi eikä perhosta löytynyt enää vanhoista tunnetuistakaan paikoista kuten Oulun Kuivaniemestä.

– Se oli ihmeellinen juttu, kun muutama opiskelija löysi esiintymän Sierilän suunnitellun voimalaitosalueen pelloilta vaiheessa, kun olimme jo aikoneet julistaa hävinneeksi kriittisesti uhanalaisen lajin, kuvailee Oulun yliopiston professori Juhani Itämies.

Esiintymäpaikka ei suoranaisesti ollut jäämässä veden alle, mutta mahdollisen altaan myötä elinympäristön muutokset olisivat olleet suuria.

Lapin ELY – keskuksen ympäristökeskuksen pyynnöstä Kemijoki Oy teetti Oulun yliopistolla lisäselvityksiä.

– Tutkimuksemme osoittivat, että kasvatukseen otetut perhosen toukat söivät puna-apilan lehtiä. Laji vaati menestymiseen avoimen ketomaisen ympäristön, jossa ravintokasvina on puna-apila. Kemijoki Oy: n toimeksiannosta selvitimme asiaa laajemmin ja emme löytäneet lajia muualta Kemijoen alueelta, vaikka samankaltaisia ketomaisia niittyjä oli muuallakin, kertoo Itämies.

Perhosten esiintymisalueet muuttuvat nopeasti

Alusta alkaen oli selvää, että kyseessä oli uhanalainen laji, jonka pelastamiseen kartoitettiin useita eri vaihtoehtoja kuten Sierilän ketojen hoitaminen, siirtoistutukset uusille puna-apilavaltaisille kedoille ja kedon siirtäminen ylemmäksi jokirinteeseen. Naarasperhosten siirtoistutukset aloitettiin vuonna 1999 Kemijoen yläjuoksulle Pirttikoskelle, josta tutkijat löysivät seuraavana kesänä sekä aikuisia perhosia että toukkia. Perhosia tavattiin vielä seuraavan kesänä, mutta ei enää sen jälkeen. Pirttikosken siirtoistutuksia ei kuitenkaan voitu enää vahvistaa Sierilän alueen heikon esiintymistilanteen vuoksi.

– Ensimmäiset istutukset eivät tuottaneet pysyvää tulosta. Mielestäni suurin syy tähän oli se, että esiintymisalueiden olosuhteet muuttuvat yllättävänkin nopeasti, arvioi Itämies. Kun ennen oli lampaita, ei tarvittu erillisiä maiseman hoitotoimia. Kedot muuttuivat, heinittyivät ja pensittyivät maatalouden muuttuessa nopeasti. Nyt Sierilän ketoa on hoidettu ihmisvoimin ja on revitty haapojen ja mäntyjen taimia ketomaisuuden säilyttämiseksi.

– Harkitsimme myös siirtoistutusten rinnalle toista vaihtoehtoa, jonka mukaan olisimme siirtäneet ketoa ylöspäin jokirinteeseen raivaamalla mäntyvaltaisen kankaan kasvualustaksi. Keski- Euroopasta saimme tiedon, että laji elää kuusesta kun Suomessa olimme tottuneet siihen, että laji esiintyi puna-apilavaltaisilla kedoilla, kertoo Itämies. Tätä ei koskaan toteutettu, mutta Kemijoki Oy on toiminut ansiokkaasti sekä pistänyt paljon rahaa ja vaivaa lajin pelastamiseen.

Kainuun siirtoistutukset onnistuneet

Siirtoistutuksia toteuttanut dosentti Marko Mutanen Oulun Yliopiston biologian laitokselta arvioi Kemijokivarren esiintymän olleen viimeisen vuosikymmenen ajan erittäin vahvan.

– Tänä kesänä yhden käyntikerran perusteella tilanne saattoi olla hiukan heikompi kuin aiempina kesinä, mutta kyse saattoi olla käynnin huonosta ajoituksesta koska vain koiraita tavattiin, joka viittaa siihen että paikalla oltiin hiukan liian aikaisin, kuvailee Mutanen.

Kemijoen yläjuoksulle tehdyistä istutuksista ei ole löydetty enää havaintoja. Mutasen mukaan paikat ovat umpeenkasvaneita eivätkä enää soveliaita lajille. Myöskään aiemmin kolmelle muulle paikalle Simoon, Kuivaniemelle ja Ylitorniolle, mutta ne eivät ole menestyneet hyvin.

Kainuuseen on istutettu apilakirjokääriäistä kolmeen kohteeseen, joista kaksi on Paltamossa ja yksi Ristijärven puolella. Kaikilla näistä kohteista apilakirjokääriäinen on kyennyt selviämään sukupolvesta toiseen ja ainakin kahdella paikalla sitä on tavattu vuosittain ensimmäisen siirtoistutuksen jälkeen. Siirtoistutuskohteille ei enää ole istutettu lisää yksilöitä, jotta voidaan arvioida ovatko ne riippuvaisia jatkuvista vahvistusistutuksista vai eivät.

– Ainakin tänä kesänä laji eli kahdessa kohteessa vaikka edellisenä kesänä ei tehty istutuksia. Siirtoistutuskohteissa laji ei esiinny runsaana, mutta tällä hetkellä ilmeisesti elinvoimaisena. Voi olla, että kohteet ovat sellaisia että ne vaativat jatkuvaa hoitoa. Lajihan on ilmeisen riippuvainen ihmisten luomista ympäristöistä, tulkitsee Mutanen.

Suojelutoimet pelastaneet populaation toistaiseksi

Itämies sanoo, että perhoslajien siirtoistutukset ovat ” peijakkaan hankalia”.

– Monien lajien osalta on tehty siirtoistutusyrityksiä, kuten esimerkiksi harjusinisiiven kohdalla, vaikka siirtoyritykset epäonnistuivatkin. Pikku apollon siirto Etelä-Suomessa taas on esimerkki onnistuneesta siirtoistutuksesta.

– Jos perhosen esiintymisalueita olisi ollut useampia, selviytymismahdollisuudet olisivat olleet suuremmat. Nyt istutuksia tehtiin hyvin samanlaisille paikoille ja silti siirrot onnistuivat vain osittain, sanoo Itämies.

Itämies arvioi, että jos Sierilän apilakirjokääriäisen esiintymän kohdalla ei olisi tehty mitään, laji olisi jo hävinnyt Suomesta.

– Tuloksia tuleekin arvioida siitä lähtökohdasta käsin, että kun jonkun lajin populaatio menee liian pieneksi, se häviää joka tapauksessa luonnollisesti. Se on luonnon evoluutiota, kun maatalouden muutoksen myötä ojanpientareet häviävät eikä karja ole enää pelloilla samaan tapaan kuin ennen. Ilmastomuutoksen seurauksena myös mikroilmasto on muuttunut, kuvailee Itämies.

– Olen realisti ja myönnän että kynsin hampain emme voi pitää kiinni kaikista lajeista. Vaikka tavoittelemme lajien säilymistä ja luonnon monimuotoisuutta, ympäristön, ilmaston ja maankäytön muutokset muuttavat lajistoja.

Itämies muistuttaa, että siirtoistutuksiin liittyy suuri hoitamisen velvoite, koska ei riitä, että laji vaan heitetään toiseen paikkaan. Istutusalueita tulee seurata ja hoitaa vuosittaisilla ympäristötalkoilla.

– Tässä tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja jatkuvuutta, koska viidessä vuodessa ketokin muuttuu rääseiköksi, ellei sitä eläimet tai ihminen hoida, arvioi Itämies.

Laki edellyttää, että elinympäristöä ei saa tuhota.

– Sierilän kohdalla perhosen esiintymisongelma hoituu muutamassa vuodessa tulee pato tai ei, muistuttaa Itämies. Mahdollisen padon rakentaminen muuttaa ketoa, kun se rehevöityy kosteusolosuhteiden muuttuessa.

– Sierilän tapauksessa olisi hieno asia, että laji saataisiin pelastettua, toivoo Itämies. Pieni perhonen on pysäyttänyt ison hankkeen. Siinä, miten kauan lajin pelastamista yritetään, pitäisi ottaa järki käteen. Jotkut haluavat jääräpäisesti pitkittää asiaa, vaikka populaatio olisi kuitenkin tuhoutunut ilman tehtyjä toimenpiteitä.

Artikkelipalvelu Markku Laukkanen

Lisätietoja:

Juhani Itämies, professori, 040 7345378, jaitamies@luukku.com
Marko Mutanen, dosentti, 040 8246749, marko.mutanen@oulu.fi